Mä oon niin helevatan kyllästynyt siihen, että mahamakkara ei katoa eikä välitä tuon taivaallista, vaikka teen mitä tahansa!! Joopati joo. Laihduta! Niinhän mä tein ja nyt ollaan tässä jamassa.

1.1.2010 oli loppuelämäni ensimmäinen päivä. Jaksoin kävellä kilometrin ja juosta 100 m ja sitten alkoi kuolo korjata. Painoa oli 105 kg, käytössä rytmihäiriölääkkeet, veren sokerit koholla ja kolesterolit olisi olleet seuraavana lääkityksen alla. Kolme vuotta siinä meni ja painoa tippui 40 kg. Juoksu kulki ja elämän ilo palasi, terveyden myötä mutta... EDELLEEN OLIN LÄSKI, LAIHA LÄSKI kunnes älysin mennä salille ja siitäpä alkoi kadonneen lihaksen metsästys. Persettähän mulla ei koskaan ole ollut, ei edes yli 100 kiloisena. Kaikki on aina kasaantunut vyötäisille ja tämä tarina on se vyötärön kavennuksen jatkopätkä.

Vatsan muotoiluleikkaus eli abdominoplastia ei ole mikään laihdutusleikkaus, sen minäkin olin tajunnut ja nykyisellä painollani eli 73 kg (pituus 175 cm) oli sen teettäminen järkevää. En siis hakenut kilojen vähennystä vaan ylimääräisen nahan poistoa. Halusin, että se järkyttävä treenimäärä, mitä minäkin olen jo vuosia tehnyt, alkaisi vihdoin näkyä jossain.

Kuvissa näkyvät surulliset roikot on pääosin nahkaa, mistä ei oikein pääse eroon muutoin kuin veitsellä sipasemalla. Treenatessa perse nousi pystympään, käsivarsissa alkoi haba ja oikkarit erottumaan ja selkään tuli mukavasti jerkua, mutta tämä saakelin maha!!

Tiiättekö miltä näyttää tämmöinen nahka kun oot kontillasi? Jos olette nähneet patsaan Romuksesta ja Remuksesta missä susi imettää Rooman kaupungin perustajia (mytologian mukaan) niin masu näyttää juurikin siltä. Roikkuvia tissipareja toisensa perään oikeista maitorauhasista alkaen aina riemurasiaan asti.

Mä tahon litteän mahan ja kun mä haluan jotain tarpeeksi, niin minähän en loputtomiin odottele! Ja odotus loppui 17.6.2015. Koska tämän blogin ideana on vain kertoa miten koin leikkauksen, miksi siihen ryhdyin ja miten toivuin niin en viiti paneutua sen enempää ennen leikkausta tehtäviin juttuihin. Kyselkää ne sieltä, missä haluatte leikkauttaa. Jos tuntemuksista on apua leikkausta miettiville niin hyvä niin.

Leikkaussuunnitelmaan kuului että kylkiin tehdään rasvaimu ja vatsasta poistetaan ylimääräinen nahka. Mikäli vatsalihasten väliin on tullut rako, se ommellaan kiinni. Leikkauksen aikana kävi ilmi, ettei kyljissä ole otettavaa rasvaa eli rasvaimut jäi väliin. Vatsalihakset on ommeltu yhteen ja nahka poistettu. Nyt olen jo kotona ja varsin virkeä, mutta ei herramumjeera, miten kipeä olen herätessäni...

Kipu tuli jo ennen kuin ennätin edes silmiä avata. Varpaiden heilutuskin sattui vatsalihaksiin. Tärisin kuin horkassa ja vapina pahensi vain kipua. Joku läpsi poskille ja sain silmät auki. SAATTUU!! Piiki tuli persuuksiin kuin taivaan lahjana ja kipu muuttui saman tien kestettäväksi. Vietin varsin pitkään heräämössä ja sain muutamaan otteeseen kannikkaan ihanaa eliksiiriä. Kun tuli aika nousta pyörätuoliin ja siirtyä heräämöstä huoneeseen, se tuntui kuin olisin juossut martonin. Onneksi mieheni oli mukanani ja majoittui samassa huoneessa, haki vettä ja auttoi vessaan jne. Ensimmäisestä päivästä en olisi yksin selvinnyt. Hoitajat toivat varsin mukavaan tahtiin piikkiä ja nappia. Jos olisin joutunut huumetestiin sillä reissulla, niin olisi varmaan häkki heilunut. Tujuja tuntui aineet olevan. Alla ekan päivän kuva. Letku, mitä pitkin kudoksiin kertyvä neste tulee ulos, on vielä paikoillaan.

Nahkaa lähti niin paljon että 5 cm vinossa ollut napakin vaihtoi paikkaa ja muutama alamahaan osunut leikkausarpikin hävisi. Näyttäisi, että raskausarvetkin saivat kyytiä. So far so good!

Olin sairaalassa kaksi yötä ja sitten alkoi varsin pitkä kotimatka. Etukäteen mietin miten ihmeessä kestän laivamatkan ja autolla puoleen väliin Suomea, mutta hyvin näkyy näin aikuisemmankin naisen kroppa toipuvan, kun on kunnon pohjat: hyvä peruskunto ja hyvä lihaksisto.

Tulin kotiin siis eilen eli juhannusaattona. Eipä paljon uskaltanut viiniä nappailla jussin kunniaksi. Pää on jo valmiiksi pyörällä mömmöistä, mitä sain matkaani :)

Tänään on ensimmäinen täysi päivä kotona ja letkun haava vuotaa aika-ajoin. Se on kuulema ihan asiaan kuuluvaa ja hyvä vain, ettei jää nahan alle muhimaan. Ei vain kovin kauas uskalla lähteä ettei joudu piipaa autolla kotio tulemaan. Kun ajatteee, että leikkauksesta on nyt reilu kolme päivää, niin kivut on ihan minimaaliset. Pääsen hyvin itse ylös sängystä, jaksan kävellä ja tehdä pikkuhommia. Mitään isoa ei saa tehdä 4-5 viikkon eli treenitaukoa pukkaa, taas. Montakohan kertaa lienen aloittanut treenaamisen alusta. Välillä vammojen takia, välillä jonkun leikkauksen takia. Mutta kun sitkeesti jaksaa niin kaipa sitä näkyvää tulostakin joskus tulee.

Vaikka turvotusta on vielä valtavasti, on vyötärö jo nyt n. 2 cm kapeampi kuin leikkaukseen mennessä. Painoa jäi Viroon sen parin löysän nahkakilon verran.